Viime kesänä joukko turkulaisia sukulaisiamme vietti viikon perheeni luona. Turun keskustassa asuvat sukulaiset nauttivat maaseudun rauhasta ja hiljaisuudesta niin paljon, että suunnittelivat jopa oman maaseutuasunnon hankkimista. Lähtöä edeltävänä iltana pihalla tupakalla ollut sukulaiseni juoksi hädissään sisälle: hän väitti nähneensä pellonreunassa karhun. Vaikka jälkiä tutkimalla myöhemmin selvisi, että kyseessä oli todennäköisesti "vain" ilves, tapaus säikytti sukulaiset sen verran pahasti, että porukka oli lähinnä helpottunut kotiinlähdön koittaessa seuraavana aamuna.
Vaikka moni kaupunkilainen kadehtiikin maalla-asujien läheistä suhdetta luontoon, on suurpetojen, kuten karhun ja suden, läheisyys jotain, mitä ei kaupunkilainen sen enempää kuin maalainenkaan kaipaa. Yleensä maalla-asujat suhtautuvat suurpetoihin melko rauhallisesti: pedot elävät syvällä metsän uumenissa, eikä moni ole eläissään joutunut kovin läheiseen kontaktiin esimerkiksi karhun kanssa. Toissatalvena rauhallinen suhtautuminen erityisesti susia kohtaan kävi kuitenkin vaikeaksi: talonnurkalle ilmestyneet suden jäljet ja naapurista kantautunut tieto siitä, että susi vei jälleen yhden koiran, synnyttivät erityisesti maalaisissa vihamielisiä asenteita ja pelkoa petoja kohtaan. Ihmiset olivat huolissaan paitsi kotieläimiensä, myös itsensä ja lapsiensa puolesta.
Pelko oli aiheellinen: talven aikana susi vei koiran lähes jokaisesta pohjois-karjalaisesta kylästä, eikä useimmissa tyytynyt vain yhteen. Koirat eivät suinkaan olleet susien ainoita uhreja, vaan myös muut kotieläimet päätyivät niiden ateriaksi. Pisimmälle sudet menivät Tohmajärvellä, missä lauma hyökkäsi lihakarjan kimppuun. Pohjois-Karjalan alueella koulukyytejä jouduttiin järjestelemään niin, ettei lasten tarvinnut kävellä yksinään pariakymmentä metriä pidempää matkaa asutusten lähistöllä liikkuvien susien takia.
Susien suuri määrä Pohjois-Karjalassa selittynee Venäjän puolelta Suomeen siirtyvistä susilaumoista. Susia arvellaankin olevan rajan takana jopa 50000 yksilöä ja kanta on kasvussa. Sudenmetsästyksen käytyä taloudellisesti kannattamattomaksi on kanta päässyt nousemaan liian suureksi, eikä susille ole riittävästi villejä saaliseläimiä. Tämä on ajanut sudet etsimään ravintoa ihmisautusten läheltä. Sudet ovat alkaneet tottua ihmiseen ja tulla yhä rohkeammiksi. Susien viihtyminen ihmisasutusten lähellä aiheuttaa pelon lisäksi myös suuria taloudellista vahinkoja niiden uhatessa karjaa ja tappaessa kalliita metsästyskoiria.
Sekä Suomen että Venäjän susiongelman perimmäinen syy on liian vähässä metsästyksessä. Metsästyksen vähäisyyteen vaikuttavat kuitenkin eri syyt: kun rajan takana susimäärän kasvu johtuu lähinnä metsästysinnon puutteesta, ei Suomessa metsästys ole edes sallittua. Sen kieltää EU-direktiivi, jonka mukaan jokaisen maan on turvattava suurpetojensa tila. Tämän direktiivin nojalla maa- ja metsätalousministeriö hylkääkin useimmat sudenkaatoanomukset. EU:n suojelumääräysten tultua voimaan kymmenisen vuotta sitten Suomen susikanta on lisääntynyt voimakkasti, mistä on seurannut myös Pohjois-Karjalan susiongelma.
On toki selvää, että suurpedot ovat tärkeä osa lonnon monimuotoisuutta. Jokaisella lajilla on oma ekologinen lokeronsa ja paikkansa ravintoketjussa, joten mitään lajia, ei myöskään suurpetoja, tulisi metsästää liikaa. Suurpedot eivät kuitenkaan kuulu asuttujen seutujen luontoon. Petokannat tulisi pitää tasolla, joka takaa petojen riittävän saaliseläinten saannin, jotteivat ne aiheuta uhkaa ihmiselle. Toisaalta petojen populaatiokoot täytyy samaan aikaan pitää riittävän suurina, jotta lajin sisäisen monimuotoisuus säilyy. Vain tällä tavalla voidaan taata suurpetolajien säilyminen.
Vaikka toistaiseksi suurpedot eivät olekaan olleet merkittävä uhka ihmiselle itselleen, voivat ne muodostua sellaiseksi, ellei kantoja aleta tarkkailla. 1800-luvulta tunnetaan useita tapauksia, joissa susi on käynyt ihmisen kimppuun. Tuorein tapaus, jossa susi on tappanut ihmisen, sattui Kanadassa vuonna 2005, kun neljän suden lauma hyökkäsi niitä kuvaamassa olleen nuorukaisen kimppuun. Sudet olivat olleet rohkeita, eivätkä pelänneet ihmistä — aivan kuten Pohjois-Karjalan maatilojen nurkilla lymyilevät hukat.