Naapuri osti pari kuukautta sitten uuden Mercedes Benzin. Mersu ei tietenkään ollut puoli vuotta aikaisemmin suoraan tehtaalta ostettua Volvoamme kummempi, mutta syystä tai toisesta löysin itseni useaan otteeseen tuijottamasta ihaillen naapurin pihassa koreilevaa autoa. Vaikka oma Volvo S80 tuntui Ladalta Mercedes E 500:n rinnalla, olivat autojen ominaisuudet todellisuudessa lähes samanlaiset, eikä niiden välinen hintaerokaan ollut merkittävä. Mikä siis teki naapurin Mercedeksestä omaa Volvoamme paremman? Mitä todennäköisimmin se yksi pieni ero: Mersu ei ollut meidän.
Mersu-tapaus todisti jälleen kerran oikeaksi sen tosiseikan, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Niin kliseiseltä kuin tuttu sananlasku tuntuukin, on meistä jokainen joutunut joskus toteamaan sen paikkansapitävyyden. Meillä ihmisillä kun on – valitettavasti – taipumus arvostaa meillä jo valmiiksi olevia asioita enemmän niitä asioita, joita meillä ei ole. Aristoteles totesi aikoinaan ihmisen ylimmäksi tavoitteeksi ja päämääräksi onnellisuuden. Tyytymättömyys ja riittämättömyydentunne meillä jo valmiiksi olevaa kohtaan rajoittaa mitä suurimmissa määrin onnellisuuttamme. Ihmismielen ainainen tyytymättömyys ja kyvyttömyys onnellisuuteen on kiehtonut tarinankertojia ja kirjailijoita aina kulttuurievoluution alkuajoilta lähtien, mistä esimerkkinä ovat muun muassa meille jo lapsena kerrotut, tuhansia vuosia vanhat sadut taikalampusta ja kolmesta toivomuksesta. Lampunhenki ei koskaan pysty antamaan onnea sellaisenaan, mutta sitä tavoitellaan toivomalla mitä hienoimpia tavaroita ja ominaisuuksia. Kaunokirjallisuuden kuuluisin onnen etsintää ja sen vaikeutta käsittelevä teos lienee ranskalaiskirjailija Gustave Flaubertin klassikkoteos Rouva Bovary. Romaani kuvaa realismin henkeen kaunistelematta ja yksityiskohtaisesti ihmisen tyytymättömyyttä hänellä jo olevaan ja kaipuuta jonkin suuremman perään. Realismin kantateoksena pidetty Rouva Bovary kertoo lohduttoman tarinan elämäänsä tyytymättömästä maalaislääkärin vaimosta, Emma Bovarysta, joka pakenee elämänsä tyhjyyttä etsimällä siihen sisältöä sisustuksesta, muodista ja rakastajista. Vaikka Emman aviomies, Charles, rakastaa vaimoaan ja pystyy takaamaan perheelle hyvän toimeentulon, maailmankuvansa romanttisten rakkausromaanien varaan rakentanut Emma kokee elämänsä merkityksettömäksi ja kaipaa elämäänsä luksusta ja romantiikkaa. Lopulta Emman ainainen haaveilu paremmasta ja onnellisemmasta elämästä koituu hänen kohtalokseen. Rouva Bovary aiheutti ilmestyessään vuonna 1857 suuren kohun. Romaania syytettiin siveettömyydestä, ja se sille myönnettiin painolupa vasta oikeusjutun jälkeen. Vaikka aikalaisten silmissä Rouva Bovaryn käytös oli täysin käsittämätöntä, nykyihmisille teoksen käsittelemät, ennen varsin delikaatit aiheet, kuten aviorikos, ovat television ja elokuvien myötä tulleet osaksi arkipäivää. Romaanin peruskysymykset koskettavat kuitenkin yhtälailla 1800-luvulla eläneitä kuin nykyihmisiäkin: kuinka olla tyytyväinen omaan elämäänsä, kun se ei täytä niitä odotuksia ja haaveita, mitä meillä on sen suhteen ollut? Kuinka olla onnellinen, vaikka tietää, että maailmassa on jotain paljon suurempaa ja hienompaa kuin mitä itsellä on? Mitä onni oikeastaan edes on? Miten sen voi saavuttaa? Vanha sananlasku sanoo, että onnea on turha tavoitella, sillä se pakenee etsijäänsä: aina voi olla rikkaampi, kauniimpi ja viisaampi. Onnen voi löytää vasta, kun lopettaa sen etsimisen. Kuten Olavi Uusivirtakin totesi taannoisessa radiohitissään ”On niin helppoo olla onnellinen”, onni on loppujenlopuksi ”tyytymistä siihen mitä on”. Rouva Bovary kuluttaa koko elämänsä etsien pakkomielteisesti niitä asioita, mitkä hän mieltää onneksi: rakkautta, mainetta ja ylellisyyttä. Ne löydettyäänkään hän ei kuitenkaan koe olevansa onnellinen. Aviomies Charles taas tyytyy osaansa maalaislääkärinä, ja hän löytää onnen arjen pienistä asioista, kuten hyvästä ateriasta. Lopulta rouva Bovaryn ainainen onnen perässä juokseminen koituu kuitenkin myös Charlesin kohtaloksi. Onnen voi siis saavuttaa tyytymällä omaan osaansa, ja lopettamalla turhanpäiväisen paremman perään haikailun. Harva kuitenkaan pystyy todellisuudessa sulkemaan silmänsä kaikilta houkutuksilta ja pääsee nauttimaan absoluuttisesta onnellisuudentunteesta. Teimme muutama vuosi sitten elämänkatsomustiedontunneilla projektityön, jonka tavoitteena oli selvittää, kuinka onnellisia ihmiset keskimäärin ovat. Haastateltavat ihmiset arvioivat onnellisuuttaan prosenttiluvulla. Vain ani harva pystyi sanomaan itseään sataprosenttisen onnelliseksi. Keskiarvoiseksi onnellisuusprosentiksi saimme noin 85 prosenttia. Haastatteluista selvisi, että suurin syy siihen, mikseivät haastateltavat kokeneet itseään täydellisen onnelliseksi löytyi tekijöistä, joita voidaan verrata naapurin Mersuun. ”Madame Bovary, c’est moi.”, ”minä olen rouva Bovary”, lausahti Gustave Flaubert aikoinaan. Kuten onnellisuuskyselymme tuloksetkin osoittavat, Flaubert ei ole ainut: meistä kaikista löytyy ripaus Emma Bovaryn kaltaista haaveilijaa ja onnenetsijää. Juuri siksi onnellisuuden saavuttaminen ei aina ole niin helppoa kuin voisi luulla.